Katkelma luvusta 28...
 

Noihin aikoihin seurakunnan tilaisuuksissa ruletti nelikymppinen kemian opettaja, Kraistos Kajander, kaljuuntuva killivatsa, joka piti itseään jonkinasteisena guruna. Monet nuoretkin kannattivat häntä epämääräisellä jalustalla ja varsinaiset työntekijät hiljaa hyväksyivät. Aikamoista hyväksyntää se, mutta yhteisellä vastuulla ei ole kantajia.
 

Kajanderilla, tuolla patukkamaisella slipoverisedällä, Salvatore Schillachin ja Phil Collinsin kanssa samaa kasvogeneettistä perimää omaavalla, sitä asiaa riitti. Olihan hän isätaivaiselta toimeksiantonsa saanut asiamies. Profetoiminen luonnistui ja kielillä puhuminenkin oli hallussa hänellä, jonka pistävästä katseesta löytyi salaperäisiä kaikuja tuonpuoleisesta.

Kokoonnuimme lauantai-iltaisin poikamieslaatikossaan nuorteniltojen jatkoilla ja melko perverssiä menoa oli. Nuoret istuvat lattialla hämärretyssä huoneessa ja rukoilevat vuorotellen ääneen, Kajander seisoo kätösensä päilleen ojennettuina ja voihkii luterilaisuudelle vieras kiilto silmissään: ”Kiitosshh Jeesusshh, jooh Jeesusshh, kiitosshh Jeesush ja aamen hallelujah Jeesush!” Guru käy välillä laittamassa (vetämässä?!) kättä opetuslastensa hiuksiin siunatakseen ja jumalallista voimaa välittääkseen. Minunkin hiuksiani kosketti ja tunnuin tärkeältä.

Se ehtoollisviiniin piirretty ohut viiva siunaamisen ja lääppimisen välillä, ratkaisevia millejä (mällejä?!) sinne tai tänne, syteen ja saveen. Se on taitolaji, jos jokin; jotkut vain tietävät, mikä temppu on ja kuinka se tehdään. Hän oli lopunaikojen verinen paavi, jumalan verkostomarkkinoija ja kristuksen sijainen. Tehtävällä varustettu viestintuoja vastuutaan suorittamassa. Don’t shoot the messenger.

​

Kukaan silmät kiinni rukoilevista ei tiennyt runkkasiko Kraistos, mutta siltä se kuulosti. ”Uuh, kiitosshh Jeesusshh hallelujah!” Ja ellei runkannut fyysisesti, vielä siinä hetkessä ja sillä tavoin kuin me keskimäärin runkkaamisen ymmärrämme, niin henkisesti varmaankin ja ihquvarmaa runkkumatskua mieleensä keräsi yön pimeimmille tunneille työstettäväksi. ”Jeesusshh tulee uaahh hallelujah” kiitoskorinaa yksinäisen aikamiespojan huuruisessa kammiossa. Ikkunaan tiivistyneitä pisaroita ja verhoon katumuspäissä pyyhittyjä tahroja, joita sateeksi luulit. Mystisesti yhteenliimantuneita sivuja Ilmestyskirjan 17. luvussa, jotka Satu turhaan yritti rapsuttaa auki. Kiitosshh Jeesusshh, aamen. Kristush, hallelujah!

​

Muutamia vuosia aiemmin jumala oli kertonut näyssä, vai oliko kertojana sittenkin saatana tai oliko kaikki ihan vaan perverssin pedon sairasta visiointia, että 16-vuotiaasta Sadusta piti tuleman hänen vaimonsa. Kristuksen sijaiselle Kristuksen morsian. Kajander välitti pyhän sanoman valitulle teinimorsiamelleen ja Satu joutui melko kinkkiseen pakkorakoon nuorena uskovaisena: suostuako kämäsen ukon kosintaan vai kääntyäkö Jumalan tahtoa vastaan? Aikamoisen puun ja kuoren väliin oli tungettu tämä tyttörukka.

Kajanderin sanaahan moni herkkä ihmistaimi piti silloin Jumalan ilmoituksena, ellei ihan suoraan, niin vähintäänkin taivaallisena totuutena, jonka valittuna välittäjänä guru toimi. Aabrahamin Jumalan välilihana siinä kivasti vanhapoika otti isoa roolia. Kiitosshh Jeesusshh, Uaah. Kylväjä vihmoi siementään neitseellisen otolliseen maaperään. Hän harjoitti nestemäistä pedagogiikkaa ja uskoi toistoihin: ”Maamies peltoon pehmeään, kylvää, kyntää, siementää.”

Ei me siihen tuhouduttu ja melko vähäisillä vaurioillakin selvittiin villeistä nuoruusvuosista kapeamielisen seurakunnan otteessa. Puppekin sai päästellä nuoriso-ohjaajalle tyttökaverinsa kanssa yksityiskohtaisia syntejään aina kun oli tullut langettua kiellettyjen hellyysrajojen tuolle puolen. Tarkasti halusi tietää, miten, missä ja kuinka paljon tai syvälle. Toki antoi tunnustusten jälkeen kaiken anteeksi herramme Jeesuksen nimessä ja veressä ja kehotti kertomaan heti, jos uutta syntistä päästöä syntyy. Nopeastihan siitä kasvoi irti viimeistään Helsinkiin lähdettyään, ainakin minä ja parhaat kaverini. Jumalaista tahtoa (jumalatonta himoa?!) vastustanut Satu muutti Englantiin Deanin kanssa ja Kajander jäi nuolemaan näppejään. Toivottavasti mitään muuta ei päässyt nuolemaan, ainakaan kenenkään teini-ikäisen.

​

​